Ylilyönti

Tämän blogin aloittaminen vaatii ilmeisestikin hieman selittelyjä. Tai sitten ei. Merkillistä on se, että on olemassa ihminen, ystävä, jonka kanssa on tutustunut muutaman vuoden aikana, ja tullut niin läheiseksi, että jutut jäävät aina kesken, asiat ymmärtää puolesta sanasta, ja kaiken sen jälkeenkin ihmettelee, kuinka kaikki oikeastaan tapahtui. Että kaksi aivan äärilaitaa, ylilyöntiä, tutustuu. Sattumalta ja siltikin niin tarkoituksella. Se ei ole ollenkaan itsestään selvää tässä maailmassa ja tässä iässä. Kuinka kaikki kävikään?

Ja koska tapaamiseen ei ole tarpeeksi aikaa, ViisasYstävä ehdotti, että jatketaan keskusteluja blogissa ja laitetaan julkiseksi se. Aika itserakasta oikeastaan, vuodattaa sivutolkulla omia ajatuksiaan ja sitten vielä luulla, että joku ne lukee. Mutta, jos kerran toinen uskaltautuu myydä kirjoja ilotalossa ja toinen voi osallistua Jeesus-marssille (tosin en ole sitä tehnyt, voisin tehdä, lähinnä näitä äärilaitoja kuvaamaan piti näin laittaa), niin voi kait sen nyt yhden blogin avata. Ylilyöntejä joka tapauksessa. Ja minulle on ihan sama lukeeko tätä kukaan. Minä ainakin luen, ja odotan kiihkolla, että Ystävä kirjoittaa pian takaisin jotain. Ystävällä on terävä kynä, varokaapas vaan. Ja tässä iässä voi jo itselleenkin hieman nauraa, hieman.

Aiheitahan on, voisi puhua politiikkaa, sen epäkohtia ja kiemuroita. Yhteiskunnan turvaverkkoja ja niiden puuttumista. Äitinä olemisen kirpeyttä ja kamaluutta, ihanuuttakin. Naisena olemisen outoutta. Totuudesta ja etsimisestä. Uskosta ja armosta. Minkä niistä nyt valitsisi...

Sellaista olen muuten tässä viime aikoina miettinyt, että kuinka suuri se usko olisi joka siirtäisi vuoren. Iso usko. Kadehdittava usko. Todellinen epäuskon vastakohta. Tavoittamaton usko. Iso Kirja puhuu siitä, että vaikka olisi usko, jolla siirtää vuoria, en olisi mitään ilman rakkautta. Ajattelepas, rakkaus kuitenkin on se, mikä mitataan merkittäväksi. Rakkaus taitaa olla se, joka synnyttää teot. Rakkaus on se, joka pitää meidät hengissä ja auttaa meitä pitämään muitakin hengissä. Rakkaus on se, minkä turvin jaksaa silloinkin kun ei oikeasti jaksa. Rakkaus laittaa liikkeelle, uskomaan, toivomaan ja elämään. Tästäpä aasinsiltana se, että kunnanjohtajamme on puhunut muutamassa avajaispuheessaan siitä, että ihmisille ei pelkkä viranomaisrakkaus riitä, vaan tarvitaan myös muita verkostoja. Entäpä jos ei ole muuta kuin viranomaisrakkaus? Voiko viranomaisilla olla rakkautta asiakkaita kohtaan, ja edes saako olla?