Hei Katjusha,
lupasin perustella sitä, miksi Pohjois-Savon vasemmistonaisten vaalikaravaani on Ilotalo. Se on Ilotalo osin sen vuoksi, että nuori naisehdokkaamme Heidi Komulainen teki hiljattain sosiaalitieteiden gradun prostituutiosta. Graduohjaajana Heidillä oli Anna Kontula, joka väitöskirja "Punainen exodus" käsitteli samaa aihetta.
Heidi ei ole vielä ehtinyt meitä evästää, mitä tutkimuksessaan sai selville. Heidi nimittäin meni heti valmistumisensa jälkeen töihin Kuopioon lastensuojeluun. Työ on sen verran rankkaa, voit kuvitella, ettei ole joutanut alustamaan.
Joka tapauksessa Ilotalo on myös viittaus siihen, että jollain lailla koko vaalityön tekeminen muistuttaa Heidin gradun aihetta. Vaikka oikeasti ja vilpittömästi olisi jokin muu peruste sille, että lähtee mukaan politiikkaan kuin se, että valta ja julkisuus vetävät puoleensa, kuten entisellä puoluesihteerillä Ralf Sundilla, joskus tämä touhu suorastaan sylettää. Heidin kanssa ollaan puhuttu siitä, että mitäs jos ei persoonaltaan ole tyrkky.
Heidi voisi olla ikänsä puolesta tyttäreni enkä tähän ole "vanhempana naseina" osannut muuta sanoa kuin, että pääasia kuitenkin on, ettei koeta muuttua joksikin muuksi. On oma itsensä.
Itselleni Ilotalosta tulee mieleen tosiaan myös Kreetta Onkelin Ilonen talo. Onkelin esikoisromaani kertoo alkoholistivanhempien lapsesta ja karusta lapsuudesta.
Onkeli on mielestäni uuden ajan työväenluokan kirjailija, sillä esimerkiksi Kotirouvassa hänellä on sellaisia kuvauksia nykyajasta, mitä en ole vielä keltään muulta lukenut.
Lisäksi Ilotalossa oli sellainen iloinen asia - sanan ilo varsinaisessa merkityksessä -, että siihen liittyi rakentamista. Kun olin 90-luvulla pieni kuopiolainen kaupunkipoliitikko, hermostuin koko touhuun, koska se ei tarjonnut konkreettista tekemistä. Istuttiin vain toinen toistaan tympeämmissä kokouksissa ja minä mietin usein mielessäni, että kohta räjähdän ja ryhdyn kivittämään íkkunoita.
Ilotalossa on joka kerta saanut rakentaa ja sisustaa. Jopa siinä määrin, että isovarpaassani on musta kohta siinä, mihin kesällä putosi rautakanki. Lisäksi uskon, että kun vielä muutamat tilaisuudet katson, kuinka leppävirtalaisen Korhosen Kaisan sukkapuikoissa valmistuvat sukat ja lapaset, opin minäkin tässä porukassa neulomaan.
Kirjoitit, että käyt useasti mielisairaalan suljetulla osastolla tervehtimässä itsellesi läheistä ihmistä. Mitä ajattelet, jos heitän, että oikeastaan hulluksi tuleminen kilpailuyhteiskunnassa on terve reaktio?
Heitettiin muuten huulta Ilotalo-porukan kanssa, että kun nyt saamme Vieremän-käynnin jälkeen kiertueen päätökseen, aloitetaan heti perään seuraava. Se voisi olla Hullujen Huone. Hullu akka on käsite, jota pyöritellään muun muassa hiljattain Likeltä ilmestyneessä kirjassa.
Kirjoittajina on Rosa Meriläistä ja muita mielenkiintoisia tyyppejä. Kirja käsittelee sitä, että nykyaika antaa naiselle mahdollisuuden toteuttaa vaikka sun mitä rooleja. Kuitenkin useasti sisimmässä kiehuu raivo ja viha.
Kun vähän Pandoran lipasta raottaa, saa helposti "Hullun akan" maineen. Olen miettinytkin, tarkoittaako nykynaiseus sitä, että pitää olla superhyperpuper joka saralla. Kauhea vankila. Ole supertehokas työntekijä ja seuraavassa hetkessä tehoäiti. Anna kaikkesi työnantajalle, älä vain tosissasi aseta lapsia etusijalle. Lapset ovat jotain, mitä esitellään työpöydän valokuvissa, mutta curriculum vitaessa jopa normaali äitiysloma näyttää ammottavalta aukolta.
Esikoinen tuli kotiin. Alkoi tehdä heti läksyjä kaverin kanssa seinän toisella puolella. Minut on vallannut sellainen käänteinen kunnianhimo, että järjestelen duunini niin, että voin olla kotona, kun lapset tulevat koulusta. Olen mielestäni tehnyt oman osani kansantalouden kakun kasvattamisesta.
Ai niin. Kansantalouden kakusta puheen ollen olen menossa huomenna Helsinkiin degrowth-konferenssiin, jossa varmasti käsitellään asioita, joita mainitsit kiinnostaviksi: downsifting, homing, slow food. Seminaari on suomeksi Kasvu murroksessa ja sen ideana on miettiä toisenlaisen maailman mahdollisuutta.
Toisenlaisessa maailmassa globalisaation vastapooliksi on tulossa lokalisaatio. Käytännössä lokalisaatio olisi esimerkiksi kyläytymistä, ruokapiirejä, aikapankkeja ja vaikka paikallisrahan luomista.
Tunnet varmaan teidän seurakunnasta nuoren perheen, joka on asettunut Mäkikylään kasvattamaan lampaita ja pyörittämään pienimuotoista maataloutta. Mielestäni sellainen mikroyrittäjyys meidät juuri täällä maaseudulla pelastaa.
Kirjoitit omasta arjen hitaamman ja syvemmän arjen toiveestasi. Että elettäisiin jotenkin luonnollisemmin. Vähän hidastaen talvella ja pimeässä sekä energisesti, kun on valoa ja virtaa. Ja sitten kerroit, että puoliso kiskaisi sinut maan pinnalle menneisyyden romantisoimisesta.
Totta, vanhan ajan kyläyhteisöt eivät välttämättä olleet suvaitsevaisuuden kehtoja. Oli omat jännitteensä. Työväenluokka kävi E-liikkeissään ja maatalousväki omissa osuuskaupoissaan. Oli tarkka raja, kuka kuului virkamieskuntaan, kuka oli opettaja ja kuka kuului TUL-urheiluseuraan tai kuka johonkin muuhun.
Jotain entisajan kylämäistä oli siinä vuodessa, kun asuimme maahanmuuttajaperheenä Kuopion Riistavedellä kuopuksen äitiysloman ajan. Minä olin siihen mennessä jotenkin toivottoman urbanisoitunut ja kun kuopus alkoi syntyä ja perheemme valtasi melkein paniikki siitä, minne saamme Linnanpellon puukerrostalon alakerrassa toiset lastenvaunut, ja meille Niiralan kulma, vuokrataloyhtiö, ehdotti asuinpaikaksi Riistavettä, vastasin ensin, että ei kiitos.
Soitin kuitenkin melkein heti takaisin, että ehkä sittenkin, kun muistin, että lasten isän maahanmuuttajakurssin väkeä on sijoittunut kaupungin vuokra-asuntoihin Riistaveden Melalahden taajamaan, josta kaupunkiin tuli melkein 40 kilometriä.
Olinhan kaikki ne vuodet, mitä aikuisiässä kerrostalossa ja kaupungissa asuin, hellinyt ajatusta, että mitäs jos - takaisin maalle.
Riistavedellä kyläydyimme perusteellisesti. Elimme nimittäin pikku Venäjällä. Juoksutimme koiria yhdessä toisen maahanmuuttajaperheen Rogozovien kanssa. Kalat meille toi kotiin inkeriläisen Maria-mummon Misha ja Pietariin lasten velipuolelle lähetimme paketteja Maria-mummon tyttären Galinan miehen Petjan kyydissä.
Meillä ei ollut juuri mitään kosketuspintaa kanta-asujiin, oikeisiin riistavetisiin. Kävin kyllä Riistaveden kotiseutumuseolla körttiseuroissa - äitinihän on Etelä-Savon körttiläisiä ja jyrkkyydessään pohjoissavolaiset körtit ovat äitiini verrattuna kevyttä tavaraa.
Siitä huolimatta tunsin itseni körttiseuroissa täysin omituseksi, vieraaksi, ja sitä myötä minut pari vuotta myöhemmin voideltiin ortodoksisen seurakunnan jäseneksi Pielavedellä Petrun kirkossa, mutta se on jo toinen juttu se.
Riistaveden pikku Venäjää muistelen kaiholla, mutta toisaalta mietin sitä, miten helppo meidän oli ghettoutua omaan etniseen ryhmäämme.
Siitä meidän, sinun ja minun, on tarkoitus jutella, kun ensi viikolla tapaamme. Minulla on ideoita, miten yhdistellä venäläinen vieraanvaraisuus ja ystäville aina avoimet ovet sekä suomalainen hieman toisenlainen kulttuuri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti