Hullusta akasta degrowthin kautta kunnan strategioihin

Hei Katjusha,

huomenna alkaa tapahtua. Tapaamme sinun ja Veeran kanssa maahanmuuttajanaisprojektia miettien. Itse sain taas intoa, kun tämän aamun (ke 6.10.2010) telkkarissa, taisi olla uutisisssa, esiteltiin turkulaisten mamunaisten Daisy-projekti. Mukana on muun muassa sikäläiset Martat, joiden avulla mamunaiset tutustuvat suomalaiseen ruokaperinteeseen.
Pitäisiköhän meidän olla vaikkapa Ekumeeniset Martat, kun tekisi mieli houkutella Vihreiden pastori Heli Heikkinen tähän juttuun mukaan? Houkuttelin jo blogin kolmanneksi kirjoittajaksi - ja pitääkin siitä heittää Heliä tekstarilla.
Olisiko sinulla Katja tähän mietittynä lisää kirjoittajia? Minusta olisi hauska, jos tämä olisi lapinlahtelaisten ekumeenis-anarkisti-Marttojen kirjoitussarja. Itse valtakunnan päämartta on muuten teologi ja anarkisti-Martta.
Innostuin turkulaisten Daisy-uutisista sen vuoksi, että itse nautin suunnattomasti, kun muinoin 90-luvulla Kuopiossa osallistuin Marttojen eritrealaiseen ruokailtaan. Oli Kuopion eritrealaiset ohjaajat ja sitten teimme eritrealaista ruokaa sekä tietysti illan päätteksi söimme teoksemme.
Aviomies Matti tosin on kyllästynyt meikäläisen curry-pitoisiin ruokiin. Somalialaiselta ystävältäni opin joskus ammoin, että edellisenä päivänä yli jääneet keitetyt perunat voi paistaa sipulin ja runsaan curryn kera. Aluksi lapset sanoivat, että äiti, ethän koskaan enää tee niitä intiaanilaisia perunoita, mutta nyt Maria jo oma-aloitteisesti pyytää curryperunoita.
Matin ruokakulttuurikoulutus on hieman kesken ja niinpä Matin mielestä minun olisi syytä mennä suomalaisen perinneruoan kurssille.
Hah, mutta vakavasti ottaen. Olisi mukava opetella mykykeiton tekeminen. Ryhmässä se olisi mukavampaa. Sen huomasin eilen Hakevan Hapankaalin kurssilla SPR:n Hoijakassa. Kaalin tylsä silpominen ja yleiskoneelle huruttelu oli paljon hauskempaa, kun ympärillä sorisi ja porisi puhelias seura.
Minulla olisi mykykeittokurssille opettajakin. Nerkoon Kumpulaisen Airi sen ainakin taitaa.
Luen parhaillaan Liken julkaisemaa Hullua naista ja kirjassa elokuvaohjaaja Saara Cantell totesi äitiyden olevan poliittista.
Cantell kirjoittaa: "Nyt kun hyvinvointiyhteiskuntaa ajetaan iloisesti ja yhteistuumin alas, kunnallisen päivähoidon kaltaiset edellisten sukupolvien tasa-arvotaistelujen tulokset demonisoidaan lapsen parhaaseen vetoamalla." Cantell viittaa Timo T. A. Mikkosen uuden rouvan Nina Mikkosen aloittamaan keskusteluun kotiäitiydestä. Cantellinkin mielestä on jotenkin ikävää, että kotiäitikeskustelu meni Sarah Palin -tasolle ja sitä viljelivät uuskonservatiivit.
Edelleenkin poden sitä, että jouduin jättämään tytöt päivähoitajalle äitiyslomieni lopuksi. Prekaariäidin oli lähdettävä töihin eikä lasten biologisesta isästä ollut jäämään kotiin. En ranskalaisfeministi Elisabeth Badinterin tapaan kiroa asioita, jotka liittyvät pienten lasten äitiyteen ja jotka Cantell, kuten myös minä, koki äitiydessä antoisimmaksi: pitkä imetys, perhepeti ja kantoliina - no, minulla oli käytetty rintareppu, sillä kantoliinakin oli liian kallis investointi meidän perheelle.
Rosa Meriläinen kirjoittaa Hullussa akassa tavallaan ruumiillisuudesta. Kuvasi koskettavalla tavalla isomummua hoitokodissa ja sitä, kuinka isomummun pissattaminen on hoivaamista eli rakkautta. Minäkin olen luvannut vaihtaa lasteni biologisen isän vaipat sitten, kun hän tulee siihen ikään. Oletan tietysti itsestäänselvästi, että minun vaippani vaihdetaan myöhemmin myös. Kuka sen sitten tekeekään.
Niin se, että haluaa huolehtia lapsistaan sekä vaikkapa ikääntyvistä vanhemmistaan tai sisaruksistaan on mielestäni sekin degrowthia. Tutkija Raija Julkunen on tutkinut muuttuvaa työelämää ja on huomannut, että nykytyöelämän kannalta on sellaisia työntekoa ikävästi rajoittavia ankkuritekijöitä, kuten pienet lapset, ikääntyvät vanhemmat tai itse rakennettu omakotitalo. Myös kotiseutu voi olla työelämän näkökulmasta ikävä ankkuritekijä. Jos on kiintynyt johonkin seutuun tai paikkaan, ei voi siirtyä joustavasti työn perässä vaikkapa maasta toiseen.
Minulta vielä, kuten huomaat, puuttuu Helsingin degrowth-seminaarin kiteytys. Teen jonkinlaisen kiteytyksen vielä, mutta ehkä on ensin kirjoitettava Kansan Uutisten kolumni aiheesta ja sitten mietittävä asiaa Matti ja Liisa -lehteen vastauksena nimimerkki Ähäkutille, joka on monin eri sävyin viitannut sosialismiin kolumneissaan.
Niin ne Lapinlahden kunnan strategiat! Niistäkin on ollut puhetta kanssasi. Lapinlahden strategiassa sanotaan muun muassa seuraavaa:
"Kuntalaisilla on viihtyisä asuinympäristö, mahdollisuus valita sopiva asumismuoto monipuolisesta tarjonnasta ja hyvät osallistumis- ja vaikutusmahdollisuudet omaan elämäänsä vaikuttaviin asioihin."
Tästä oikeastaan voisi jatkaa Heikkisen Heli, sillä muistan, että Heli sai lapinlahtelaiset tyrmistyksen partaalle aktivoidessaan ihmisiä asukastoimintaan. Vaikka silloin vuonna 2002 tai 2003 tuntuivat moiset hankkeet varmasti puurtajistaan turhauttavilta, asia on präntätty nyt strategiaan.
Pitäisi näitä asioita aina nostaa framille, kun joku hapannaama-kyynikko koettaa latistaa.
Strategiat pöytään, rouvat! Huomenna alamme nostaa haloota siitä, että myös tulokkailla, joiksi itsenikin luen, tulee olla mahdollisuus vaikuttaa asuinkunnan asioihin.

Hullu akka

Niin. Ehkäpä se onkin niin, että terveet älyävät oireilla. Joko pitämällä meteliä asioista tai sitten sairastumalla, sairauteen tai toiseen. Tai onko niin, että pitäisi olla viisautta kuunnella oman kehon viestejä ajoissa, ennen kuin sairastuu.Kirjoitin siitä kehollisuudesta...ja kirjoitan joskus lisää. Olen kanssasi samoilla linjoilla siitä, että sairastuminen onkin terve reaktio. Jotenkin haluan uskoa siihen, että kaikki meidän reaktiot ovat terveitä. Siis, että kun reagoin niin kuin reagoin, se on minun kannaltani terve ja oikea reaktio. Eri asia on sitten se, miten terveenä ja normaalina ympäröivä  maailma reaktioni näkee ja kokee. Joskushan voi olla helpotus päästää mieli jonnekin "sairaaseen maailmaan", sen sijaan, että kohtaa tämän kaiken ahdistuksen täällä. Ja, kyllähän se vaan niin taitaa olla, että rajansa kaikella. Jaksamisella, tekemisellä ja suorittamisella. Melkoista hitautta olen siellä suljetulla osastolla kohdannut. Eli se jos mikä on sitten pysähtymisen paikka? noh jääköön nyt tämä sairasmaailma.

Pitäisi ehtiä (no niin, siinä se taas tuli) lukemaan muutakin kuin opiskeluun liittyvää. Itseni tuntien se on vaan petollinen tie, en malta lopettaa, kun aloitan lukemisen. Yöt ovat muutenkin jo niin lyhyitä. Ja olen oikeasti päättänyt valmistua. Minulla on valtava imu siihen suuntaan mihin nyt opintojakin olen vienyt. Siinä uudessa "ammatissa" on jotain niin kiehtovaa, ehkäpä juuri sen verkkaisuuden ja carpe diem- meiningin takia. Se on jotain uutta myös minulle, jolla on sisään rakennettuna pieni duracelpupu. Tunnet minut. Yhtäkkiä olenkin onnistunut olemaan läsnä hetkessä ja kiireettömänä. Ainut tehtävä olla säiliö ja kuulla. Lumoavaa.

Kerro siitä Helsingin reissusta! Mitä oivalsit? Selvittelin tässä lähiaikoina sitä lähiruoka-asiaa, juttukaverinani oli juuri samaisen maatilan emäntä, josta äsken kirjoitit, ja totesimme, että lähiruokaidea on hieman haastava täällä toteuttaa. Sääli. Tosiasiassa, jos haluaisi suoraan tai edes lähes suoraan tuoteensa tuottajalta, joutuisi ajelemaan aika paljon. Mutta, jos on ideaa miten se alkaisi toimia, niin olen ehdottomasti mukana!
Vai että olet ollut ihan ghettolainen. Toisaalta eihän se nyt yllätä. Noinhan siinä varmasti käy, ihmiset hakeutuvat hengenheimolaistensa pariin. Niiden luo, jotka ymmärtävät puolesta sanasta, ovat kasvaneet samalla tavalla ja toisaalta, joissa on sisäänrakennettuna sama elämisen tyyli. Hyvässä ja pahassa. Mietin tässä, että saman ilmiönhän voi vetää myös seurakuntiin. Helppohan sitä vertaistensa, samanmielisten kanssa on olla. Mutta, annapa olla, jos joku vieras, arveluttava, tasapainoa heilauttava uskaltautuu tulla mukaan. Voi vaan kysyä, mihin Jeesus pyrki lähestyessään erilaisia ihmisiä, halveksittuja, hyljättyjä, eri kulttuurista tulleita, lapsia, naisia ja sairaita. Pitäisikö meidän pyrkiä samaan. Raja-aitojen rikkomiseen, kuppikuntaisuuden vähentämiseen ja niin, en edes nyt jaksa miettiä mihinkä kaikkeen muuhun.
Hullu akka on otsikkona siksi, että olen tällä viikolla ollut lähimain sellainen. Rakkikoira, epäkohtiin puuttuja, väsynyt naukuja. Ja ärsyyntynyt siitä, että ihmiset voivat olankohautuksella ohittaa asiat, jotka olisi jo ajat sitten voineet olla toisin, paremmin. Ja sitten vielä se tunne siitä, että on todellakin vielä niin naivi, että voi jotain muuttaa. Huoh. Jospa muuttuisi itse.
Mutta, kirjoita sinä lisää. Ja ensi viikolla odotan tapaamistamme! Ei taida tunti riittää...

Ilotalosta ja murrosta talouskasvuun

Hei Katjusha,

lupasin perustella sitä, miksi Pohjois-Savon vasemmistonaisten vaalikaravaani on Ilotalo. Se on Ilotalo osin sen vuoksi, että nuori naisehdokkaamme Heidi Komulainen teki hiljattain sosiaalitieteiden gradun prostituutiosta. Graduohjaajana Heidillä oli Anna Kontula, joka väitöskirja "Punainen exodus" käsitteli samaa aihetta.
Heidi ei ole vielä ehtinyt meitä evästää, mitä tutkimuksessaan sai selville. Heidi nimittäin meni heti valmistumisensa jälkeen töihin Kuopioon lastensuojeluun. Työ on sen verran rankkaa, voit kuvitella, ettei ole joutanut alustamaan.
Joka tapauksessa Ilotalo on myös viittaus siihen, että jollain lailla koko vaalityön tekeminen muistuttaa Heidin gradun aihetta. Vaikka oikeasti ja vilpittömästi olisi jokin muu peruste sille, että lähtee mukaan politiikkaan kuin se, että valta ja julkisuus vetävät puoleensa, kuten entisellä puoluesihteerillä Ralf Sundilla, joskus tämä touhu suorastaan sylettää. Heidin kanssa ollaan puhuttu siitä, että mitäs jos ei persoonaltaan ole tyrkky.
Heidi voisi olla ikänsä puolesta tyttäreni enkä tähän ole "vanhempana naseina" osannut muuta sanoa kuin, että pääasia kuitenkin on, ettei koeta muuttua joksikin muuksi. On oma itsensä.
Itselleni Ilotalosta tulee mieleen tosiaan myös Kreetta Onkelin Ilonen talo. Onkelin esikoisromaani kertoo alkoholistivanhempien lapsesta ja karusta lapsuudesta.
Onkeli on mielestäni uuden ajan työväenluokan kirjailija, sillä esimerkiksi Kotirouvassa hänellä on sellaisia kuvauksia nykyajasta, mitä en ole vielä keltään muulta lukenut.
Lisäksi Ilotalossa oli sellainen iloinen asia - sanan ilo varsinaisessa merkityksessä -, että siihen liittyi rakentamista. Kun olin 90-luvulla pieni kuopiolainen kaupunkipoliitikko, hermostuin koko touhuun, koska se ei tarjonnut konkreettista tekemistä. Istuttiin vain toinen toistaan tympeämmissä kokouksissa ja minä mietin usein mielessäni, että kohta räjähdän ja ryhdyn kivittämään íkkunoita.
Ilotalossa on joka kerta saanut rakentaa ja sisustaa. Jopa siinä määrin, että isovarpaassani on musta kohta siinä, mihin kesällä putosi rautakanki. Lisäksi uskon, että kun vielä muutamat tilaisuudet katson, kuinka leppävirtalaisen Korhosen Kaisan sukkapuikoissa valmistuvat sukat ja lapaset, opin minäkin tässä porukassa neulomaan.
Kirjoitit, että käyt useasti mielisairaalan suljetulla osastolla tervehtimässä itsellesi läheistä ihmistä. Mitä ajattelet, jos heitän, että oikeastaan hulluksi tuleminen kilpailuyhteiskunnassa on terve reaktio?
Heitettiin muuten huulta Ilotalo-porukan kanssa, että kun nyt saamme Vieremän-käynnin jälkeen kiertueen päätökseen, aloitetaan heti perään seuraava. Se voisi olla Hullujen Huone. Hullu akka on käsite, jota pyöritellään muun muassa hiljattain Likeltä ilmestyneessä kirjassa.
Kirjoittajina on Rosa Meriläistä ja muita mielenkiintoisia tyyppejä. Kirja käsittelee sitä, että nykyaika antaa naiselle mahdollisuuden toteuttaa vaikka sun mitä rooleja. Kuitenkin useasti sisimmässä kiehuu raivo ja viha.
Kun vähän Pandoran lipasta raottaa, saa helposti "Hullun akan" maineen. Olen miettinytkin, tarkoittaako nykynaiseus sitä, että pitää olla superhyperpuper joka saralla. Kauhea vankila. Ole supertehokas työntekijä ja seuraavassa hetkessä tehoäiti. Anna kaikkesi työnantajalle, älä vain tosissasi aseta lapsia etusijalle. Lapset ovat jotain, mitä esitellään työpöydän valokuvissa, mutta curriculum vitaessa jopa normaali äitiysloma näyttää ammottavalta aukolta.
Esikoinen tuli kotiin. Alkoi tehdä heti läksyjä kaverin kanssa seinän toisella puolella. Minut on vallannut sellainen käänteinen kunnianhimo, että järjestelen duunini niin, että voin olla kotona, kun lapset tulevat koulusta. Olen mielestäni tehnyt oman osani kansantalouden kakun kasvattamisesta.
Ai niin. Kansantalouden kakusta puheen ollen olen menossa huomenna Helsinkiin degrowth-konferenssiin, jossa varmasti käsitellään asioita, joita mainitsit kiinnostaviksi: downsifting, homing, slow food. Seminaari on suomeksi Kasvu murroksessa ja sen ideana on miettiä toisenlaisen maailman mahdollisuutta.
Toisenlaisessa maailmassa globalisaation vastapooliksi on tulossa lokalisaatio. Käytännössä lokalisaatio olisi esimerkiksi kyläytymistä, ruokapiirejä, aikapankkeja ja vaikka paikallisrahan luomista.
Tunnet varmaan teidän seurakunnasta nuoren perheen, joka on asettunut Mäkikylään kasvattamaan lampaita ja pyörittämään pienimuotoista maataloutta. Mielestäni sellainen mikroyrittäjyys meidät juuri täällä maaseudulla pelastaa.
Kirjoitit omasta arjen hitaamman ja syvemmän arjen toiveestasi. Että elettäisiin jotenkin luonnollisemmin. Vähän hidastaen talvella ja pimeässä sekä energisesti, kun on valoa ja virtaa. Ja sitten kerroit, että puoliso kiskaisi sinut maan pinnalle menneisyyden romantisoimisesta.
Totta, vanhan ajan kyläyhteisöt eivät välttämättä olleet suvaitsevaisuuden kehtoja. Oli omat jännitteensä. Työväenluokka kävi E-liikkeissään ja maatalousväki omissa osuuskaupoissaan. Oli tarkka raja, kuka kuului virkamieskuntaan, kuka oli opettaja ja kuka kuului TUL-urheiluseuraan tai kuka johonkin muuhun.
Jotain entisajan kylämäistä oli siinä vuodessa, kun asuimme maahanmuuttajaperheenä Kuopion Riistavedellä kuopuksen äitiysloman ajan. Minä olin siihen mennessä jotenkin toivottoman urbanisoitunut ja kun kuopus alkoi syntyä ja perheemme valtasi melkein paniikki siitä, minne saamme Linnanpellon puukerrostalon alakerrassa toiset lastenvaunut, ja meille Niiralan kulma, vuokrataloyhtiö, ehdotti asuinpaikaksi Riistavettä, vastasin ensin, että ei kiitos.
Soitin kuitenkin melkein heti takaisin, että ehkä sittenkin, kun muistin, että lasten isän maahanmuuttajakurssin väkeä on sijoittunut kaupungin vuokra-asuntoihin Riistaveden Melalahden taajamaan, josta kaupunkiin tuli melkein 40 kilometriä.
Olinhan kaikki ne vuodet, mitä aikuisiässä kerrostalossa ja kaupungissa asuin, hellinyt ajatusta, että mitäs jos - takaisin maalle.
Riistavedellä kyläydyimme perusteellisesti. Elimme nimittäin pikku Venäjällä. Juoksutimme koiria yhdessä toisen maahanmuuttajaperheen Rogozovien kanssa. Kalat meille toi kotiin inkeriläisen Maria-mummon Misha ja Pietariin lasten velipuolelle lähetimme paketteja Maria-mummon tyttären Galinan miehen Petjan kyydissä.
Meillä ei ollut juuri mitään kosketuspintaa kanta-asujiin, oikeisiin riistavetisiin. Kävin kyllä Riistaveden kotiseutumuseolla körttiseuroissa - äitinihän on Etelä-Savon körttiläisiä ja jyrkkyydessään pohjoissavolaiset körtit ovat äitiini verrattuna kevyttä tavaraa.
Siitä huolimatta tunsin itseni körttiseuroissa täysin omituseksi, vieraaksi, ja sitä myötä minut pari vuotta myöhemmin voideltiin ortodoksisen seurakunnan jäseneksi Pielavedellä Petrun kirkossa, mutta se on jo toinen juttu se.
Riistaveden pikku Venäjää muistelen kaiholla, mutta toisaalta mietin sitä, miten helppo meidän oli ghettoutua omaan etniseen ryhmäämme.
Siitä meidän, sinun ja minun, on tarkoitus jutella, kun ensi viikolla tapaamme. Minulla on ideoita, miten yhdistellä venäläinen vieraanvaraisuus ja ystäville aina avoimet ovet sekä suomalainen hieman toisenlainen kulttuuri.

Kyläytymään

Huikeaa tekstiä, Ystäväni. Joka lausetta tekisi mieli kommentoida! Tällä kirjoittamisella on kyllä puolensa, jos olisimme kasvotusten, yksikään ajatus ei pääsisi alkua pidemmälle, kun toinen olisi sen jo keskeyttänyt. Niin rönsyäväähän se on, se meidän keskustelu. Tämä kirjoittaminen näyttäisi toimivan sekä dialogina että reflektiona (huomaatko, olen lukenut läksyni :))

Tuo kyläytyminen alkoi puhuttelemaan. Minulle se tuo tunnelman siitä kiireettömyydestä, joka ehkä ennen vallitsi. Kohtaamisesta, jakamisesta, antamisesta ja vastaanottamisesta. Yhteisestä elämästä. Ajattele, jos se saisi tuulta purjeisiin. Mitä se vaatisi, jotta siihen pääsisi, edes kynnykselle? Oman reviirin laajentamista, oven avaamisesta vieraallekin, itsekkyydestä luopumista, elämän katselemista uudenlaisin silmin, ehkä lapsen silmin. Mutta luopuisiko sitä jostakin merkittävästä, jostakin josta todella haluaa pitää kiinni. Epäilenpä. Ehkä saisi otettua askelen kohti sitä maailmaa, jossa oikeasti haluaisi elää. Kohti niitä arvoja, jotka ovat meissä olemassa, ehkä aivan geeneissämme. Niissä arvoissa, jotka pitävät elämää yllä; oikeudenmukaisuudessa, luottamuksessa, rakkaudessa ja totuudessa,  ihmisen kokoisissa arvoissa. (Mietin muuten tässä, että onko meillä kunnassamme arvot kirjattuna, mistä ihmeestä sekin tuli mieleen. Strategiat, visiot ja missiot ovat kyllä. Ilman arvopohjaa olemme kuitenkin vailla perustaa, jolle nuo tulevaisuuden näkymät laskemme.)

Kukahan ottaisi ensimmäisen askeleen? Vai onkohan niin, että ne askeleet on jo otettu? Ehkä ne arvot ja ihanteet eivät koskaan hävinneetkään, unohtuivat vaan tämän oravanpyörän nitinään? Itse olen huomannut kaipaavani jotain selkeää muutosta, käännekohtaa, uutta tietä, pysähtymistä. Ehkä juuri siksi olen nappaillut eri puolilta kantautuvia viestejä siitä, miten hitaat arvot ja aatteet valtaavat vastarintaliikkeen tavoin alaa; slow food, downshifting, homing, cittaslow, ,,,paluuta siihen aikaanko jolloin elettiin luonnon rytmin mukaan, kun tuli pimeää levättiin, kun tuli valo, herättiin. Luin tässä artikkelia syksyn sietämisestä, ja siinä Lapin keskussairaalan psykiatri kertoili siitä, miten meissä edelleen on nämä vanhat kokemukset kehomme muistissa. Tuota kehon muistia ja yleensä kehollisuutta olen tässä viime viikkoina mietiskellyt muutenkin. Keho tuntuu tietävän joskus mieltämme tarkemmin asiamme. Siitä voisi kirjoittaa joskus enemmänkin.
Mutta se kyläytyminen, sinä olet sitä jo pureskellut pidempään. Millä saadaan muutos aikaan? Toisaalta pieni liekki riittää tulipaloon. Olisiko se liekki jo jossakin? Aika voisi olla valmis. Ja itse ajattelen myös niin, että kristittynä minun tulee reagoida maailman hulluuteen niiden arvojen takia, joita haluan todeksi elää. Uskon, että tietynlainen nisunjyväntie (voi vitsi miten hengellinen termi) riittäisi meille. Tarkoittaen sitä, että arkipäivän valinnat ovat sellaisia, että ne eivät vahingoita tietoisesti toista, eivät kuluta, tuhlaa ja riko vaan aidosti jakavat. Ja jäljelle voisi jäädä enemmän tilaa ja aikaa, ilmaa hengittää myös hengellisesti.

Jotenkin tämä elämisen kiihko on niin hurja.

Siitä rakkaudesta vielä hassu juttu. Kävin tällä viikolla suljetulla osastolla, yritän käydä siellä melko usein, sillä siellä elää tämän hetkistä elämää yksi minulle läheinen ihminen. Harvoin nauran niin paljon kun siellä, se on jotenkin tosi hassua se miten meitä naurattaa, ja tekee niin hyvää nauraa  yhdessä yhteisille muistoille ja toistemme älyttömälle tekotärkeydelle. Joskus hoitajat käy kurkkimassa kahvihuoneen ikkunasta, että mitä ihmettä me kikatamme. (ovat tähän asti aina luvanneet päästää minut pois ;) ) Mutta siitä rakkaudesta, kun tulin ulos, löysin sairaalan pihalta sydämen muotoisen puunlehden. Siis todella sydämen muotoisen. Se oli niin outoa, että minun piti sitä pitkään tuijottaa. Se lehti on varmasti melkoisen kummajainen lehtien joukossa. Mutta että se valitsi juuri sydämen muodon, rakkauden symbolin. Ajattelepas, jos meistäkin tulisi kummajaisia, menisimme niihin paikkoihin, minne kukaan ei halua mennä, ja muuttuisimme sisältämme sydämen muotoiseksi. Siitä se vasta liekki syttyisi!

Lähin omainen viranomainen

Kiitos Katjushka, ystäväni,

tästä on helppo jatkaa ja hypätä suoraan asiaan. Vähän aikaa sitten tekstiviestiteltiin teemasta, johon päätit kirjoituksesi. Yhteiskuntateoreetikot käyttävät mainitsemastasi ilmiöstä sanaa atomisaatio. Atomisaatio on suomeksi sitä, kun kukin perhe sinnittelee omillaan. Työelämä on heittänyt suvut hajalleen, perheet perustetaan sinne, missä ovat työpaikat - ei sinne, missä olisi isovanhemmat tukena lasten kasvatuksessa.
Itse olen kasvattanut perheeni oloissa, jossa lähin omainen tosiaankin on viranomainen. Olen monen marginaalin matriarkka. On vaikeavammainen lapsi ja tässä kummallisessa uuden kommunismin commonsissa, joka tähän Koivupihaan, alkoholistien Meijerin takapihalle on päässyt muodostumaan - selitän tämän termin tuonnempana - odottelen, että lasten biologinen isä, maahanmuuttaja, pääsisi jälleen jaloilleen.
Niinpä ymmärrän, miten turhauttavalta siellä - tavallaan barrikadin toisella puolella - tuntuu se, että kun luontaisia verkostoja ei ole, kaikki kaatuu viranomaisten päälle.
Olenkin alkanut helliä ajatusta siitä, että ihmiset muodostaisivat lahjatalouteen perustuvia vapaaehtoisia yhteisöjä. Netissä niistä puhutaan vielä englannin kielisin termein commonseina. Itse asiassa uuden kommunismin commonsit ovat vielä toistaiseksi hyvin heiveröisiä ja olin vähällä sulaa äidillisestä hellyydestä, kun kuuntelin Jyväskylässä viime kesäkuussa sikäläisten yliopistonuorten kuvausta opiskelijacommonseista. Jyväskylässä ovat pyörittäneet vapaaehtoispohjalta nettiradiota vaikka kuinka monta vuotta.
Minä tietysti käytäntöön taipuvaisena äiti-ihmisenä mietin mielessäni, miten vapaaehtoispohjalta toimivan nettiradion toimittaja ruokkii lapsensa, mutta ajattelin, että jätän ruokkimiskysymyksen perustuloaktivistien huomaan.
Joka tapauksessa vapaaehtoisyhteisöt tai vertaistukiryhmät, kuten viranomaiskielellä asia voidaan myös ilmaista, kuvastavat vaihtoehtoista ihmiskuvaa kaiken perustana. Monet yhteiskuntatieteilijät ovat kyseenalaistaneet kilpailun, jopa evolutiivisen kilpailun. Miksi sitä niin helposti ajatteleekaan, että ihmislajin säilymisen edellytys on lajien välinen kilpailu?
Miksi ei yhtä hyvin yhteistyö, yhteen liittyminen ja yhteisön edun asettaminen ennen yksilön etua?
Ajatellaan vaikkapa sanaa sosiaalinen - yhteisöä tai yhteiskuntaelämää koskeva, yhteishyvää tarkoittava, ihmisiä auttava, yhteisöön sopeutuva. Pohja on latinankielisessä sanassa socialis, joka Nykysuomen sanakirjan mukaan on etuliite kaikelle, joka liittyy liittolaisuuteen.
Niin, olen minäkin kunnellut isä Aurinkoistamme tarkkaan aina, kun on ollut mahdollisuus - enkä nyt tällä Staliniin viittaavalla lempinimellä irvaile sen enempää kuin sitä, että eilisessä tarkastuslautakunnan kokouksessa kunnanjohtajamme tunnustautui autoritaariseksi johtajaksi. Kunnanjohtajamme puhui kerran jossain tilaisuudessa sosiaalipsykologi Tönniesin termein gemeinschaftista ja gesellschaftista. Termit liittyvät modernisaatioon - ja minä vasemmistolaisena sanoisin, että modernisaatio puolestaan liittyy kapitalismin syntyyn. Jotta kapitalismi pääsi syntymään piti vanhat ammatit, kuten käsityöläiset, kurjistaa kuoliaaksi. Ja muun muassa papisto joutui luopumaan vallastaan maallistuneen keskiluokan hyväksi.
Näistä kaikista saisi oman blogikirjoituksensa, mutta koetan nyt taas palata kunnanjohtaja Airaksisen sanomiin.
Netin mukaan Tönniesin käsiteparia on vaikea kääntää tyhjentävästi suomeksi ja nimenomaan saksankielisiä termejä Airaksinen käsiteparista käytti. Gemeinschaft tarkoittaa sitä, että ihmiset liittyvät yhteen sen vuoksi, että yhteenliittyminen sinänsä on arvokasta tai että liittyminen syntyy luonnostaan.
Jos ihmiset liittyvät yhteen jonkin päämärään saavuttamiseksi, on kyse gesellschaft-suhteesta. Väittäisin näin, että vallitseva järjestelmä on hionut huippuunsa gesellschaft-suhteet eli, että olemme nyt varmasti aivan tarpeeksi innokkaasti nykymuotoisessa yhteiskunnassamme liittyneet yhteen kiihtyvän talouskasvun saavuttamiseksi.
Tönniesin mukaan gemeinschaft-suhteet kukoistavat pienissä sosiaalisissa rakenneyksiköissä. Aivan. Perheet ovat ehkä viimeinen yhteiskunnan gemeinschaft-suhde, jossa palveluksia ei hinnoitella ja jossa liitytään yhteen sen vuoksi, että yhteenliittyminen sinänsä on mielekästä.
Mielenkiintoinen piirre kuitenkin on, että ihmiset ovat selvästi saamassa tarpeekseen kaiken läpi tunkevasta gesellschaftista. Jotkut ajattelijat ovat esittäneet, että suurkaupungit pyrkivätkin hajoamaan pienempiin kylämäisiin kiez-kokonaisuuksiin. Kiez on saksaa ja tarkoittaa pikkukylää suuressa kaupungissa.
Eilen kun olimme tarkastuslautakuntana tarkastamassa Lapinlahden neuvolaa ja kuuntelimme siellä erään erittäin innostavan virkamiehen kalvoesitystä, otin esille käsitteen kyläytyminen. Meillähän on täällä Lapinlahdella valmiita kiezejä. Keskustan Riikka Juntunen alkoi makustella sanaa kyläytyminen tunnustelemalla, miten nerkouduttaisiin tai alapitkäydyttäisiin. Minä lisäsin, että me kirkonkylällä voisimme kirkonkyläytyä ja Mäntylahti olisi sopivasti radan varrella, jotta se voisi jossain maailmanhistorian kehitysvaiheessa mäntylahteutua.
Nyt olen jo kirjoittanut liiankin pitkästi. Rakkaus on aiheena vielä täysin käsittelemättä. Tämän päivän epistolan päätän ortodoksiteologi Kallistos Waren sanoihin: "Helvettiin ei jää ketään, rakkaus ei voi sietää sitä." Me ortodoksitkin luotamme Jumalan ehtymättömän rakkauden voimaan.
Ja sitä paitsi! Olenhan minä jo jeesusmarssinut useampaankin otteeseen. Meidän piireissä jeesusmarsseja kutsutaan sanalla ristisaatto. Ristisaatto on uskon ja rakkauden manifesti.
Seuraavalla kerralla kirjoitan sinulle vasemmistonaisten ilotalosta. Ilotalo viittaa sekä prostituutioon että Kreetta Onkelin kirjaan Ilonen talo, joka kertoo eräästä karusta lapsuudesta.

Ylilyönti

Tämän blogin aloittaminen vaatii ilmeisestikin hieman selittelyjä. Tai sitten ei. Merkillistä on se, että on olemassa ihminen, ystävä, jonka kanssa on tutustunut muutaman vuoden aikana, ja tullut niin läheiseksi, että jutut jäävät aina kesken, asiat ymmärtää puolesta sanasta, ja kaiken sen jälkeenkin ihmettelee, kuinka kaikki oikeastaan tapahtui. Että kaksi aivan äärilaitaa, ylilyöntiä, tutustuu. Sattumalta ja siltikin niin tarkoituksella. Se ei ole ollenkaan itsestään selvää tässä maailmassa ja tässä iässä. Kuinka kaikki kävikään?

Ja koska tapaamiseen ei ole tarpeeksi aikaa, ViisasYstävä ehdotti, että jatketaan keskusteluja blogissa ja laitetaan julkiseksi se. Aika itserakasta oikeastaan, vuodattaa sivutolkulla omia ajatuksiaan ja sitten vielä luulla, että joku ne lukee. Mutta, jos kerran toinen uskaltautuu myydä kirjoja ilotalossa ja toinen voi osallistua Jeesus-marssille (tosin en ole sitä tehnyt, voisin tehdä, lähinnä näitä äärilaitoja kuvaamaan piti näin laittaa), niin voi kait sen nyt yhden blogin avata. Ylilyöntejä joka tapauksessa. Ja minulle on ihan sama lukeeko tätä kukaan. Minä ainakin luen, ja odotan kiihkolla, että Ystävä kirjoittaa pian takaisin jotain. Ystävällä on terävä kynä, varokaapas vaan. Ja tässä iässä voi jo itselleenkin hieman nauraa, hieman.

Aiheitahan on, voisi puhua politiikkaa, sen epäkohtia ja kiemuroita. Yhteiskunnan turvaverkkoja ja niiden puuttumista. Äitinä olemisen kirpeyttä ja kamaluutta, ihanuuttakin. Naisena olemisen outoutta. Totuudesta ja etsimisestä. Uskosta ja armosta. Minkä niistä nyt valitsisi...

Sellaista olen muuten tässä viime aikoina miettinyt, että kuinka suuri se usko olisi joka siirtäisi vuoren. Iso usko. Kadehdittava usko. Todellinen epäuskon vastakohta. Tavoittamaton usko. Iso Kirja puhuu siitä, että vaikka olisi usko, jolla siirtää vuoria, en olisi mitään ilman rakkautta. Ajattelepas, rakkaus kuitenkin on se, mikä mitataan merkittäväksi. Rakkaus taitaa olla se, joka synnyttää teot. Rakkaus on se, joka pitää meidät hengissä ja auttaa meitä pitämään muitakin hengissä. Rakkaus on se, minkä turvin jaksaa silloinkin kun ei oikeasti jaksa. Rakkaus laittaa liikkeelle, uskomaan, toivomaan ja elämään. Tästäpä aasinsiltana se, että kunnanjohtajamme on puhunut muutamassa avajaispuheessaan siitä, että ihmisille ei pelkkä viranomaisrakkaus riitä, vaan tarvitaan myös muita verkostoja. Entäpä jos ei ole muuta kuin viranomaisrakkaus? Voiko viranomaisilla olla rakkautta asiakkaita kohtaan, ja edes saako olla?